Käyttäytyminen ja japanilaiset tavat

Dojolla vallitsevat tavat ja etiketti ovat suurelta osin peräisin lajin kotimaasta Japanista sekä Okinawalta. Tietyssä vaiheessa opetuskulttuuriin tuli toimintatapoja muun muassa sotilaskoulutuksesta. Salikuri ja tavat ovat keskeisiä monesta syystä: ne auttavat keskittymään harjoittelemiseen, helpottavat opetuksen seuraamista ja takaavat turvallisen harjoittelun. Näin oppilaat saavat enemmän irti harjoittelusta. Dojolla viihtyminen on tärkeää, joten rento ilmapiiri on hyväksi olettaen, että se ei haittaa omaa tai toisten harjoittelua. Salikuri auttaa omalta osaltaan karatekaa kontrolloimaan omaa käyttäytymistään myös mahdollisissa stressitilanteissa. Seuraavassa on esitelty olennaisimpia elementtejä liittyen karatekan käyttäytymiseen dojolla. Dojokohtaisesti voi olla lisäksi omia käytäntöjä, joista kannattaa kysyä erikseen. Viime kädessä harjoituksen aikana ohjauksesta ja käytännöistä vastaa kunkin harjoituksen opettaja. Maalaisjärjen käyttö on myös sallittua.

Kumartaminen

Karateen kuuluvat oleellisena osana kumarrukset, jotka suoritetaan joko seisaaltaan tai polvi-istunnasta. Kumarrukset kuvaavat hyvin japanilaista kohteliaisuutta opettajia, vanhempia, tasavertaisia henkilöitä sekä itseään alempia kohtaan. Japanilaiset opiskelevat kumartamista erityisissä kouluissa, jos esimerkiksi työtehtävät vaativat tarkkaa etiketin tuntemusta. Joskus karaten kumarrukset liitetään uskonnolliseen toimintaan, vaikka tästä ei ole suoranaisesti kysymys. Käytännössä shomeniin (eteenpäin) kumartamisessa on enemmän kyse tapakulttuurista ja edesmenneiden opettajien tyylisuunnan eteen tekemän työn ja harjoittelun kunnioittamisesta. Parille ja opettajalle kumartamista voidaan verrata länsimaiseen kättelemiseen.

Dojolle tultaessa ja sieltä poistuttaessa suoritetaan kumarrukset, joiden tarkoitus on osoittaa kunnioitusta ja kiitollisuutta siitä, että saamme harjoitella kyseisessä paikassa. Harjoituksen alussa ja lopussa kumarretaan Shimabukuro Zenryon kuvalle (shomen ni rei) sekä opettajalle (sensei/senpai ni rei tai o tagai ni rei) tilanteesta riippuen. Shomen-kumarrus tehdään Seibukan-karatessa ainoastaan silloin, mikäli tyylisuunnan perustajan kuva on paikalla. Harjoituksen alussa opettajalle kumarrettaessa sanotaan o negai shimasu (pyydän, osoita tie) ja lopussa arigatoo gozaimashita (kiitoksia oikein paljon). Pariharjoituksen alussa ja lopussa kumarretaan parille.

Pariharjoittelu

Parin kunnioittamista on myös tekniikoiden kontrolloiminen. Tekniikat suoritetaan niin, että harjoituskaverille ei koidu vammoja. Sekä muodollisissa että vapaissa pariharjoituksissa kontaktin kovuus pitää säätää aina kohtuulliseksi tilanteen ja parin osaamisen tason mukaan.

Harjoitukset

Harjoitukset alkavat opettajan tai korkeimman vyöarvon omaavan oppilaan komennolla kiotsuke (huomio!), jolloin järjestäydytään riviin vyöarvojärjestyksessä niin, että korkeimman vyöarvon omaavat ovat äärimmäisenä oikealla ja alimman vyöarvon omaavat vasemmalla. Jos tilaa ei ole tarpeeksi yhteen pitkään riviin, voidaan muodostaa useampia rivejä samalla periaatteella. Joskus harjoitusten alussa ja lopussa suoritetaan seiza-asennossa (polvi-istunta) lyhyt meditaatio, jota kutsutaan nimellä mokuso. Meditaatio alkaa komennolla mokuso ja loppuu komennolla mokuso yame. Mokuson ideana on istua silmät kiinni, selkä suorassa ja keskittyä omaan hengitykseen.

Harjoitussalilla tulee seisoa suorassa, jotakuinkin armeijan tyyliin. Istuminen tapahtuu seiza-asennossa tai risti-istunnassa. Istuminen jalkapohjat kohti opettajaa koetaan aasialaisissa kulttuureissa loukkaavaksi, joten sitä tulee välttää. Opettajan opetusta voi seurata myös seisten heisokudachissa. Kädet tulee pitää hillitysti sivulla, edessä tai takana. Käsiä ei saa pitää puuskassa tai lantiolla. Olennaista on seurata opetusta tarkkaavaisesti.

Harjoituksiin saavutaan ajoissa. Mikäli kuitenkin hyvän syyn takia joutuu tulemaan myöhässä, saliin tullaan harjoittelemaan muiden mukaan mahdollisimman vähän häiriötä aiheuttaen, eli kumarra salille tultaessa ja aloita harjoittelu ryhmän mukana. Puvun tulee olla huolellisesti puettuna ennen salille astumista. Esimerkiksi vyö pitää solmia ennen harjoitustilaan tulemista. Salilta ei saa poistua ilman sensein lupaa, koska opettaja on harjoituksen ajan vastuussa ryhmästään. Jos esimerkiksi tulee tarve käydä vessassa, siihen tulee kysyä lupa. Kaikenlaista häiritsevää käytöstä tulee välttää, koska silloin arvokas harjoitteluaika käytetään turhuuteen.

Arvohierarkia ja vanhempien kunnioittaminen

Opettajien lisäksi on muistettava kunnioittaa myös senpaita, eli henkilöitä, jotka ovat aloittaneet harjoittelun aikaisemmin tai ovat tyylissä vyöarvoltaan edistyneempiä. Kyseessä ei siis ole vanhemmuus liittyen ikään, vaan vyöarvoihin tai aloitussuhteeseen liittyvä hierarkia. Nuoremman eli kohain tulee pidättäytyä harjoitustilanteessa vanhemman neuvomisesta. Senpai voi ohjata kohaita hillitysti ja lyhyin lausein, mutta on muistettava, että tästä ei saa tulla harjoitusta pysäyttävä opetustilaisuus. Senpait ja senseit toimivat omalla käyttäytymisellään esimerkkeinä alemman vyöarvon omaaville harjoittelijoille. Opetuksesta vastaa harjoituksen kulloinenkin opettaja. Pareja valittaessa senpai valitsee kohain, ei toisinpäin.

Perinteisesti alemman vyöarvon omaavat pitävät oma-aloitteisesti huolta salin siisteydestä. Siistissä ja puhtaassa salissa harjoittelu on viihtyisämpää, turvallisempaa ja jopa terveellisempää likaiseen saliin verrattuna. Myös karatepuku tulee pitää siistinä ja puhtaana. Ennen harjoituksia on hyvä puhdistaa ainakin omat kädet ja jalat, poistaa korut ja kellot sekä leikata sormien kynnet lyhyiksi. Kaikki edellä mainitut tekijät lisäävät harjoittelun turvallisuutta. Esimerkiksi kuristuksissa kaulakoru voi aiheuttaa vaaratilanteen.

Suomalaisten ja Japanilaisten tapojen vertailua

Suomalaisten ja japanilaisten käyttäytymisessä ei ole niin valtavia eroja kuin esimerkiksi japanilaisten ja pohjois-amerikkalaisten välillä. Suomessakaan ei ole tapana kosketella kanssaihmisiä, mutta Japanissa sitä voidaan pitää epäkohteliaana. Japanilaisia henkilöitä tulisi puhutella sukunimellä eikä tuttavallisesti etunimeä käyttäen kuten länsimaiset ihmiset yleensä tekevät. Toinen puhutteluun liittyvä piirre on, että japanissa sukunimi sanotaan ennen etunimeä. Tätä tapaa olemme käyttäneet näissäkin teksteissä. Opettajista käytetään nimitystä sensei tai yhdistelmää sukunimi ja sensei, esimerkiksi Measara-sensei. Jos paikalla on useampia opettajia, voi suomalaisten opettajien kohdalla käyttää tarkennuksena etunimeä, esimerkiksi Jani-sensei. Mikäli opettaja halutaan paikalle neuvomaan, nostetaan käsi ylös ja odotetaan kärsivällisesti opettajan huomiota. Sormien napsauttelu, hei-huuto tai vastaava ei ole sovelias tapa saada lisähuomiota.

Monet ulkomaiset karateopettajat ovat matkustellessaan tottuneet länsimaisiin tapoihin, eikä meidän pidäkään tuoda Japania Suomen keskelle. Riittää kun käyttäydymme kohteliaasti suomalaisten normien mukaan. Ulkomaisten opettajien leireillä opetus tapahtuu yleensä englanniksi. Japanin kielen taidosta on myös aina hyötyä, varsinkin jos aiot lähteä matkaan karaten syntyseuduille. Lisäksi karaten terminologia on pääsääntöisesti japaninkielistä, joten kielitaidosta on hyötyä.’