Shutouke, okinawalaisen karaten perustyökalu.

Kirjoittanut Kim Mitrunen
22.05.2007

”Karatekan taidot on nähtävissä suoraan siitä kuinka hyvin hän suorittaa shutôuken.”

On mahdollista, että tämä lajilleen tunnusomainen ja tärkeä liike on alkuperältään täysin okinawalainen. Karaten sanotaan olevan okinawalaisen vanhan uchinandin sekä kiinalaisen kuoshun yhdistelmä. Tässä yhteydessä shutôuken liittäminen saaren omaan muinaiseen taistelutaitoperinteeseen saattaisi olla perusteltua. Liike on tyypillinen etenkin Shurin ja Tomarin alueiden liikesarjoille. Hieman yllättäen se on löydettävistä myös Gojûryûsta, jossa se ei ole kuitenkaan läheskään yhtä korostettu ja yleinen tekniikka kuin Shôrinryûssa. Uchinanguchissa eli Okinawan kielessä ei ollut olemassa erityistä sanaa, jolla tätä torjuntaa olisi kutsuttu. Kokonaisuudessaankin termejä liittyen taistelutaitoon oli olemassa vähäinen määrä. Riukiu-saarten asukeilla ei ollut äidinkielellään kirjoitettuja tekstejä vaan kirjoitettu kieli hoidettiin kiinaksi. Tultaessa 1900-luvulle vain alle viisi prosenttia saaren asukeista osasi lukea ja kirjoittaa. Vasta kun taito oli esitelty Japanin pääsaarille alkoi terminologia jonka me tunnemme vakiintua. Funakoshi Gichin yhdessä maineikkaan oppilaansa Yasuhiro Konishin kanssa olivat termistön pioneereja. Karaten sanaston laajenemiseen painosti myös Butotukai, jonka jäseneksi okinawalainen taistelulaji oli pyrkimässä. Konishi sensei oli tunnettu Jûjutsun ja Kenjutsun taitaja. Jûjutsun atemiwazasta löytyikin tekniikka, joka oli saman näköinen ja siten okinawalainen taistelun työkalu sai viralliseksi nimekseen shutôuken.

Termistön vakiintumattomuutta vielä 1920-luvulla kuvaa hyvin Funakoshi sensei oma kirja ”Karate-jutsu”, jossa hän käyttää eräässä kohdassa torjunnalle nimeä Kôshôkun-uke (Kusanku-uke). Kusanku katassa kyseinen torjunta toistetaan useaan kertaan.

Nykyisin shutôuken suorittamistavoille on olemassa useita eri variaatioita. Okinawalla suorittamistavat eivät poikkea toisistaan kovinkaan paljoa, mutta matkatessa hieman kauemmas työkalun muoto saattaa vaihdella huomattavastikin. Jopa tekniikan nimeäminen miekka-käsi-torjunnaksi näyttää vaikuttaneen liikkeen ulkoasuun. Okinawalaiset eivät koskaan liittäneet torjuntaa tehtäväksi ainoastaan kämmensyrjällä, eli niin sanotulla käden veitsi-osalla vaan lähes millä tahansa kyynärvarren kohdalla. Kädet ovat avoinna, jotta liike olisi mahdollisimman rento saavuttaakseen maksimaalisen nopeuden. Vaikka Kyan Chôtoku senseillä oli useita oppilaita eri ajanjaksoina he kaikki oppivat mestariltaan saman tavan suorittaa shutôuken. Tässä tavassa molemmat kädet lähtevät liikkeelle vartalon takaa. Okinawalla vanhojen opettajien keskuudessa tämä suoritustapa on nimeltään suite (tai okinawalaisittainsuidi), joka tarkoittaa torjuvan käden avustamista toisen käden liikkeellä ja jossa lantion ravistus on erittäin tärkeässä osassa. Suurelle ”yleisölle” kyseinen lantion ravistus tuli ensikertaa tutuksi maineikkaan okinawalaisen kata-kilpailijan Tsuguo Sakumoton kautta. Shôrinryûn päähaarat Sukunaihayashi, Kobayashi ja Matsubayashi käyttävät kaikki samaa ”molemmat-kädet-takaa” -periaatetta, päätyen käytännössä samanlaiseen käsien

loppuasentoon. Toinen tapa Okinawan karatelle tyypillinen tapa tuottaa voimaa on hikite-periaate, jossa kädet liikkuvat erisuuntiin ja lantio liikkuu ainoastaan yhteen suuntaan. Yleensä lyönnit käyttävät tätä voimantuottotapaa . Vielä 1920-luvulla Shôtôkan käytti shutôuken suite-versiota. Tämä käy hyvin esille dokumentaatiosta, jossa on kuvattu Keio-yliopiston oppilaita kesäleirillään.

Ôtsuka Hironori, Wadôryûn perustaja ja tunnettu Funakoshin oppilas suorittaa omalla filmillään selkeästi torjunnan tavalla, joka on täysin samanlainen okinawalaisen version kanssa. Tästä voisimme päätellä Shôtôkanissa tapahtuneen muutoksia vuosien varrella. Ehkä muuttamistarve on johtunut asentojen pidentymisestä tai lähietäisyyden harjoittelun taka-alalle jäämisestä. Okinawalaisille tyyleille tyypillinen lantion ravistus on helppo suorittaa lyhyessä nekoashidachissa. Sen sijaan modernille Shôtôkanille tyypillisessä pitkässä kôkutsudachissa vastaveto ja lantion yksisuuntainen liikuttaminen lienee oivallisempi tapa tuottaa tekniikalle vaadittava voima. Shôrinryû koulut käyttävät pääsääntöisesti suite-periaatetta shutôukessa, koska torjunta on tarkoitettu hyökkäykseen, joka tapahtuu lähietäisyydeltä, ja josta rististä suoritettu versio vaatisi enemmän tilaa ollakseen tehokas.

Shutôuke muiden karaten torjuntojen tavoin on parhaimmillaan erityisesti niissä tilanteissa joissa täydellinen henkinen valmistautuminen ei ole ollut mahdollista ja hyökkäys on tullut yllätyksenä tällöin ”käden laittaminen väliin” on varsin luonnollinen reaktio. Erityisesti naisilla voidaan havaita luontaisena liikkeenä shutôuken kaltainen käsienliike, joka käy esille kun naishenkilö haluaa näpäyttää tungettelijan kädet pois loitolta ”pidä näppisi irti !” mentaliteetilla. Tämä spontaani reagointi vaatii vain hieman jalostusta, jotta sitä voitaisiin käyttää tehokkaasti hyväksi itsepuolustustilanteissa. Kun käden liike yhdistetään jalkatyöhön eli ashisabakiin saadaan aikaiseksi tehokas työkalu ylä- tai keskivartaloon kohdistuvaa hyökkäystä vastaan joka voi olla lyönti, työntö tai kiinniottoyritys. Hyvä esimerkki jalkatyöstä ovat katat Ânankû ja Passai, joista molemmista löytyy shutôuke, joka suoritetaan askeleella eteenpäin. Askeleen tarkoituksena on rynnätä kohti hyökkäystä ja murtaa sen ajoitus tehden tungettelijan jatkohyökkäyksen vaikeaksi. Tässä sekunnin murto-osassa piilee otollinen vasta-iskun hetki. Torjuntaa avustava käsi valmistautuu välittömään vastaiskuun, uuteen torjuntaan, kiinniottoon ja niin edelleen. Esimerkkejä jatkoliikkeistä löytyy katojen muista osista.

Näin uudelle vuosituhannelle siirtyessä shutôuken selittämismalleja on olemassa todennäköisesti enemmän kuin sen ulkoisia suorittamistapoja, varsinkin kun monet opettajat ovat omaksuneet vapauden tulkita tekniikan täysin liberaalisti. Näytteenä vapaasta sovelluksesta voidaan pitää mallia, jossa shutouken valmistava osa on otettu käyttöön torjuntana ja loppuosa on isku kaulaan. Tämä tekniikka on varmasti toimiva ja tehokas, mutta se vaatii hieman liikkeen suoritustavan muuttamista. Miksi muuttaa liikettä jos vastaava tekniikka on mahdollista suorittaa käyttämällä hyväksi katan muita työkaluja kuten ryôteukea ja shutôuchia eikä liikerata vaadi tällöin minkäänlaista muutosta? Joissakin tapauksissa shutouken suorittamistapa on saanut sellaisen muodon, jossa yksinkertainen torjumiskaava pyyhkiä-hyökkäys-pois-linjalta on vaivalloinen suorittaa. Edellä mainitussa tapauksessa on tietysti ymmärrettävää, että liikkeelle haetaan jokin muu toimivampi merkitys, mutta silloin on jo otettu askel kohti eri periaatetta.

Vanhat valokuvat joissa mestarit poseeraavat parin kanssa suorittamassa shutôukea paljastavat tekniikan torjunnaksi. Shutôuken tutkiminen ei vaadi akateemista tutkintoa eikä Okinawan karaten ylle langetetun salaliitto teorian tuntemista vaan yksioikoisesti harjoittelua sille kuuluvien periaatteiden mukaisesti. Olisiko meidän seurattava niiden henkilöiden viitoittamaa tietä, jotka ovat itse eläneet Riukiu-saarilla muodostuneen taistelulajin traditiossa ja opettaneet oppimansa periaatteet edelleen vai niitä moderneja mestareita jotka keksivät selitysmallinsa itse?

”Harjoittele kovaa, harjoittele kovemmin…”

Kim Mitrunen

Lähteitä:

Hanshi Shimabukuro Zenpô 10. dan (Otteita tulevasta kirjasta)
Hanshi Dan Smith 9. dan (Otteita tulevasta kirjasta)
Kyoshi Jamal Measara 8. dan
Kyoshi Jeff Nagata 7. dan
”Karate jutsu, original teaching of master Funakoshi.”, Funakoshi Gighin. Translated by John Teramoto.
”Wadoryu, The way of peace and Harmony.” Hironori Otsuka & Yoshiaki Ajari. Tsunami Productions.
”Gighin Funakoshi, The Father of modern Karate-do, 1924 Vintage Footage”